Tänä talvena on lunta ollut riittämiin ja kyllästymiseen asti. Maaliskuu on jo pitkällä ja lumen pitäisi alkaa sulamaan mutta sitä sataa aina vain uudelleen. Tämä vuosi on alkanut sairastelun merkeissä, jos lapset eivät ole kipeänä niin sitten olen minä. Olen tänään ollut töistä poissa ja varmaan olen loppuviikonkin. Yskää ja äänipaineessa kera kuumeen...sängyssä olen kiltisti makoillut kyllästymiseen asti. Olo on kyllä ollut kurja eikä ruokakaan maistu millekään. Toivon kovasti että kuume laskisi lauantaihin mennessä, että pääsisin Ikaliseen jossa on Intohimona skräppäys tapahtuma. Olen maksanut sen jo aikaisemmin ja meillä on yhteinen hotellihuone ystäväni kanssa...olemmekovasti odottaneet tätä viikonloppua ja reissua. Olen todella surullinen jos tämä menee myttyyn.

Äitini vointi on huonontunut ja hän on jäänyt pois työelämästä. Elämä sujuu päivä kerrallaan eteenpäin, hänellä on
tulossa aivojen mangneettikuvaus, hermorata tutkimus ja lihaskudosnäytteen otto. Sen jälkeen jäämme odottamaan elokuuta ja kokeiden tuloksia, mahdollisia löydöksiä siitä mikä äitiä vaivaa. Mietin paljon miksi elämä näin kohtelee, mitä varten me saamme vastoinkäymisiä ja koettelemuksia..enemmän kun jaksamme kantaa. Elämä on niin epäreilua...oma sairauteni on toistaiseksi tasaantunut ja käyttämäni lääkkeet auttavat työelämässä jaksamisessa. Vielä kun saisi voimia että jaksaisi tehdä enemmän kotitöitä yhdessä perheen kanssa ja puuhata enemmän lasten kanssa. Voimat ovat rajalliset. Tulee ehkä liikaakin mietittyä äidin sairautta, sen mukanaan tuomia muutoksia ja sairauden hyväksymistä. Ei meistä kukaan elä täällä ikuisesti...mutta ajatus siitä jos sairauden syy selkiää kumpi se niistä kahdesta on...elin aikaa on ennustettu 4-10v, koska sairauteen ei ole paranemiskeinoa. Päivisin ja iltaisin kun lapset ovat hereillä saan ajatukset muualle mutta näin iltaisin kun talo hiljenee on ikävä ja suru.  Tiedän ettei kukaan voi auttaa minua tässä asiassa...vaan minun itseni pitää käydä tämä asia lävitse ja hyväksyä se tosiasia, äidin sairaus ja mahdollinen eronhetki. Ajatuskin koskee aivan liikaa sisimpääni...tekisi mieli huutaa Äiti älä jätä minua, minä tarvitsen sinua! Oman sairastumisen myötä on välimme lähentyneet paljon ja puhumme paljon ehkä sellaisistakin asioista mitä hän ei ehkä pysty puhumaan muulle perheelle. Onhan se hyvä että edes jollekin pystyy puhumaan mietteistä ja tunteistaan. Tuntuu vaan niin pahalle hänen puolestaan...ei ikinä toivoisi kenenkään saavan tietoa tai ennustetta minkä verran aikaa on jäljellä ='(  Lapsille en ole puhunut asiasta vielä mitään...jos hekysyvät mummin kylään tullessa miksi mummi liikkuu niin huonosti vastaan kyllä että hänellä on sellainen sairaus että tarvitsee meidän apua ja ehkä myöhemmin vieläkin enemmän, mutta kuolemasta enkä muusta sellaisesta puhu koska ei sitä kukaan pysty sanomaan elääkö vuoden vai kymmenen. Täytyy vaan mennä hetki kerrallaan eteenpäin, nauttia tästä ajasta mitä on jäljellä ja kohdata suru, pelko, ikävä ja kaikki tunteet mitä se tuokaan mukanaa.